— Kaikki tapahtuu pro forma! huuteli advokaattiprofessori kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. — Nyt puuttuu herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus — ja sitten on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.
Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria idéer, mitt herrskap — det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte, on professorin titteli…
— Tietysti me maksamme, — sanoi Reino Frommerus sydän-kurkussa.
He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle, leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille ajaa.
— Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen kaupungin puistossa: — minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet…
— Niin, — sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: — meidän täytyy odottaa kärsivällisesti…
Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.
— Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. — Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii kapinoimaan…
— Nuori rouva kääntyi poispäin ikkunasta.
— Mutta täytyyhän meidän, — huudahti hän: — täytyyhän!