Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!
Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä vain noin paistaa — ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja märkyyteen.
Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä, lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen veräjänpielten seipäisiin.
Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi "viimeyön viljaa."
Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset ja talot.
* * * * *
Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä, joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja karujen vaarojensa sylissä.
Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas, se Suomen kansan nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.
Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän päivään saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan, jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet vuosilukuineen — panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia, joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.
Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa — sitä eivät paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen, ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina, mailmalta syvästi kätketty.