Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä, niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa: se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos antaa — antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli ajanut — tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus, ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

"Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät herrat konsana osaja!"

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat, keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja polttelivat hulmahtelevia halmeitaan… Ja tuntui hyvälle olla, helpolle hengittää — kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen — metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti, mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat…

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset, joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet — hepä vastaanottivat herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja kumarsi — eikä tiennyt polo, että se oli raha, joka ensikerran korvessa vilahti nahan asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin: "Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan. Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas ja kristittyjen Jumala."

Ja ruhtinas meni matkoihinsa — piispa meni matkoihinsa — ja korven heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon ympärillensä kokosi ja näin pakisi: "Minä olen sielunpaimenenne, rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!"

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä kirkko oli, eivätkä useimmat älynneet, mikä oli synti, josta pappi porasi eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse pappi, joka ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään seisoi herra, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista, jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.