— Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.
Reino Frommerus naurahti ivallisesti. — Luteerilaisuus on musta leninki ilman rimssuja — sanoi hän — ja babtismit, metodismit ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä… Kuule Paula, — jatkoi hän: — sinä olet minusta kaikista kaunein ja luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy, niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa. Vai mitä itse arvelet?
— En todella tiedä mitä tehdä, — vastasi Paula Winterberg. — Minä tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät temput loukkaavat…
— Loukkaavat! jatkoi toinen. — Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa niin paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.
— Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. —
Minä en tahdo!
— Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. — Nyt ollaan siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?
Toinen ei mitään vastannut. Hän näytti hautovan jotakin aivoissaan.
Tässä oli tosiaan kestämistä — kesäkuumassa vierailla mailla…
Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko avioliittoaan… vieläpä rakkauttaan!
Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat? Se siis oli luonnollinen ilmiö — avioliitto oli kai yhtäpaljon ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja, jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja vastaan… Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä ilon ihmesalamoita — taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto — ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän — siinä avioliiton suurin taito… Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä…