Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys — se kysymys heitä nyt pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" — Mitä oli tehtävä?
He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä yövuoteillakin.
Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää eikä hengittää ilman toinentoistaan!
Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti kuvitella vainoa?…
Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät. Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi, pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.
— Kerro nyt minullekkin unesi! kehoitti Reino Frommerus aamulla.
Toinen kertoi…
— Rakas raukkaseni! virkkoi mies. — Minun käy sinua todella sääli. Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan…
— Sehän oli unta vain, — hymyili vaimo. — Enhän minä niin ajattele valveillani.
Mutta ylösnoustuaan sängystä nuori rouva yhtäkkiä sanoi miehelleen: