— Reino, minulla on uusi tuuma päässäni. Suostutko —?
— Kirkolliseen vihkimiseenkö? säpsähti toinen tunnelmistaan toipuen.
— Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. — Vaan siihen että nyt heti suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että se meidän omiatuntojamme häiritsee.
— Mistä rahat, hyvä ystävä? kysyi mies.
— Me lainaamme. Ei auta…
— Ihanko sinä totta tarkoitat?
— Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös — tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy, maksoi mitä maksoi!
Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.
— Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden edessä sentään ei mitään ansaitse!
Aviomies se näin — värisevällä äänellä lausui.