— Ai tosiaan… sanoi mies ja antoi ajurille toisen määräyksen.
— Kuka oli se vakava herra, jonka kanssa sinä…?
— Se oli juuri itse herra Vakava.
— — — — — — — — —
Jo seuraavan päivän iltana myöhään olivat he perillä.
* * * * *
Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin näet oli raunio. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys — se se oli kaupunkilaisten salainen ylpeys… Mutta oli siellä myös koski, pirullisesti ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä, mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi, arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.
Nämät olivat ne tarkemmat historialliset muinaismuistot Moukkalassa.
Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme, joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne helposti voineet syttyä tuleen.
Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti paljastanut ihmisten sieluja.