Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan ystävilleen näet seuraavaa:

"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä, uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen, kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella, salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla, kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt. Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia, silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen sijaa eikä syytä."

Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.

Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään — aivankuin herätäkseen.

Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti kaupunginkamreeri — yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija — pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla, ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:

Voi sitä Ruunun rakennusta,
Voi sitä Ruunun voimaa:
Että kun se on laittanut rautatiet
Ja sähkökellot soimaan!

* * * * *

Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta. Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi, jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa kaiken, minkä omatunto — Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa — kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö, täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!

Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin vaistomaisesti tajuta.

Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä, pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui, kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt, mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin — ihme ja kumma — näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin piileksi sydämmissä — perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina seurauksina — mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään, esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain, kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.