Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti, lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.

"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet, niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.

"Milloin onnistumme luomaan lapsen, avioelämän jatkuvan ilon —?"

Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan tulevaisuuteen…

Heillä oli toinentoisensa… ikävän repivinä hetkinä saattoivat he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta rakkaudentarpeesta… painautua kuin linnunpoikaset pehmeään untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla kammotti… Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.

Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään, ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin oli.

Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään, jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin — ellei ollut virallista asiaa — kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää, kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.

Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten parempaa tietoaan.

Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.

Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa oli kotoisin.