Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!
Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: kuka on merkinnyt? ja millä perusteella? — ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle näytti — sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän omituisesti vavahti…
Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi, missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin…
Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin… että ne useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut, tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia vedellä ja hengellä — niin, tämän ikäeroituksen hän muisti ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin." Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin, rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.
'Hyvät herrat!'
näin alotti vanhus tuttavallisesti.
'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja aran ammattini puolesta. Mutta — hyvät herrat ja kristityt — Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, ja siihen suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset henkilöt mieheksi ja vaimoksi, joiksi Jumala heidätkin kai loi.
Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa ynnä meille, pojan vanhemmille.
Kunnioittaen
Fredrik Gabriel Frommerus.'