Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä — niin erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon vaikutusvallan.
Olipa hän siis melkoisen ovela ja jalo opettaja tämäkin mies!
Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin häntä nimeltä huutavan.
— Maisteri Frommerus? Kuulkaa — maisten Frommerus!…
Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä kuin vaivaistukki viittoen luokseen.
Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia, joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen, syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.
Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.
— Olisi teille vähän asiaa, — jyrisi pappi, — mutta ettekö tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?
— Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa? virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä mennäkseen kaupungin papin kotiin.
Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan, tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden, silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä, karkealla äänellä lausui hän vihdoin…