— Te siis ette taivu — vihittäväksi? kysyi pappi jäykästi.
— En ikinä! Kuinka te olettekin niin lapsellinen että sellaista kysytte?
— Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa tapauksissa tarkoin!
— Se on jo punnittu! Älkää ärsyttäkö minua!…
— Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat minulle lähetetyt?… ne ovat minun kotonani — tyrkytti pappi.
— En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton", "uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin oikeus vaatia ihmisyyttä…
— Teidän viimeinen sananne on siis —? jyrisi pappi, otsa synkkänä kuin uhkaava ukkospilvi.
— Minun viimeinen sanani on: hyvästi inkvisiittori!
Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin, silmäkulmat tuimasti rypyssä.
Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut heitä erisuunnilta. —