Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.
Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta, jottei syöksyisi alas pyörteisiin.
"Ikuista kohinaa! Ikuista taistelua!" ikäänkuin säestivät talviset laineet.
Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa, väsyneenä, mieli masennuksissa.
— Poika kulta, missä olet viipynyt?
— Kävin vain — virkistelemässä…
— Olet ihan kalpea ja väriset?
— Mitä joutavia…
— Annas kun minä sinut lämmitän!
— No lämmitä!