Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja suuteli kuumanrajusti.
— Tule nyt syömään, minulla on sinulle aivan mieliruokiakin…
Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta…
Hän koetti yksin kantaa mitä kannettava oli.
* * * * *
Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä miksikään ollut aavistanut…
Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi taas ulos kadulle.
Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla hetkellä — maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona, ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.
Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista asemaa.
— Minä olen seurakunnan pappi, — esittihen tulija pyrkimättä kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.