— Niin, vastasi toinen, — siinä joutuu pappiparka kahden tulen väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää, vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää — menettelyohjeita…
— Ja sitten kai juttu yhä sotkeutuu? sanoi vaimo.
— Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin, joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.
— Mitä sinä taas —?
— Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta… tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja — lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina — istuutuu puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin Naantalin aurinko, kuin saframi… Eikä kukaan oikein viitsisi ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko, heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti — — —" On maar siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan hiidenkirnuun työntää…
— Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla taidemaalari! — virkkoi Paula rouva.
— Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa. Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi paikallaan…
— On se sentään merkillepantavaa, — jatkoi nuori aviomies senjälkeen vakavasti: — ettei isäukko sen koommin minua ole ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos, Paula?
— Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi sanomalehdissä…
— Joutavia, Paula, — keskeytti mies. — Minä olen hyvin tyytyväinen että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt. Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen entisen papan — nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala minua on käyttänyt välikappaleena"… Niinpä niin, mutta eivät nuo sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla omaisille kova pähkinä!