Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.
— Käykää sisään!
Se oli maisteri, lapsen isä itse, joka pyysi.
— Herra pastori taitaa olla menossa sairaan luo, kun noin on mustissa?
— Ei, kyllä minä vartavasten tänne…
— Oh mikä kunnia, painakaa puuta, tässä olisi tupakkaa!
Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan tarjouksen.
Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.
— Onko teidän kaivossanne vettä? äänsi hän naurahtaen.
— On! Onkos pastorin kaivossa? vastasi ja kysyi toinen terävästi.