— Haluttaako pappaa verkonlaskuun?
— Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen kannattavaisuudesta. — Sinäkin muka?… No, lähdetään vaan…
Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa…
Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman hoitoonsa:
— Min lilla pia… Mormors gullöga… Mutta kyllä se on kummallista, kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!
— Ei, hyvä täti, kyllä Salama on oma itsensä! hymähti miniä.
Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät, koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin — kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta, vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä ihmislasta — elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä…
Ja pyhä kaste häipyi — ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla — auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!
Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen — kurja naisraukka — mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi. Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut saamaan — vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa alkanut olla kova tinka — täytyi hänen tyytyä ilmestykseen semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa, jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina tavataan.
Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi, hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös vanhaa rovastia kiusannut.