Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit, klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät — parastaan tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä sydäntä että järkeä. Kolmastoista puhuja esimerkiksi — nuori mies, jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä välkkyi valkoinen samettiliivi — luennoitsi näin:
"Toverit! veljet!" — hän sanoi. — "Minä koetan olla puolueeton, sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä? Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen ammattiin. Niin oli muinoin — niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen mailmanjärjestykseen…"
Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas "herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."
Reino Frommerus iloitsi.
Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille — ei lähestulkoonkaan — mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi: siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli vapauden etusoittoa rutivanhoillisessa isänmaassa.
Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri puhujien suista.
Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja…
Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä. Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen kansassa, mutta — se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä, juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi — tuo löyhä auktoriteettiuskonto!
Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan käytiin.
Ei!