Ei se ollut kumma — päinvastoin: se oli aivan luonnollista.
Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin, hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä, infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa…
Samoin oli asiaintila uuden Suomen rakentamisessa.
Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli kansa itse, joka tahtoi rakentaa — itsellensä, ei enää herroille, jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!
Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat mailmanlopun enteeksi.
Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan hän tehdä? mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen hyödyksi jotakin tehdä…
— Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla itsellänikään niitä ole — valitti hän nuorelle vaimollensa, — ja kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten puutteiden kiroukset.
— Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, — sanoi rouva Frommerus; — mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin ahdistavat?
— Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin epäkiitollinen työala — täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Papit — tekisi mieli nimittää heitä samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja — niin, nuo riivatut Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina. "Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.
— Mutta sosialistit?