— Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat tässä asiassa minun puolellani — sanoi Reino Frommerus iloisesti. Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin alas…
— Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista? kysyi vaimo edelleen.
— Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa väärään uskoon.
— Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.
— Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. — Se on samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä pyhitysvälikappaleita.
— Niin, — sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, — ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta — minun täytyy sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat silmät…
— Sinä teet väärin, kun noin epäilet, — nuhteli toinen. — Minusta se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.
— Kumma että hänen sallitaan?
— Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa pian saada viimeisen voitelun… Sinä et usko, Paula, kuinka minä riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus lämmenneesti.
— Teidän pitäisi ruveta yhteistoimintaan?…