— Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme kaksi huutavan-ääntä korvessa… Niin sen pitää olemankin, kunnes huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia…
— Kuule!
— Mitä?
— Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina yhden kuukauden ikävän kestän. — Niin jalon asian vuoksi!…
— Tosiaankin, Paula, mitä jos tosiaankin lähtisin!?…
— Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.
— Niin minä teenkin. Paula, niin minä teenkin!…
* * * * *
Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.
Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten, ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi: