Eläytykää kovaosaisten asemaan, astahtakaa alas kultareunaisista saarnastuoleistanne, tunkeutukaa kaupunkien komeroihin tai salojen pettuleipä-mökkeihin. Totisesti niitä on — ei ole se satua. Kokekaa itse, niin te näette että se Kristus, jota te veripunaisena jalokivenä heille tyrkytätte, on heille sulamatonta ruokaa. Miksi siis tyrkytätte? miksi ette keksi parempaa?…
Köyhät ihmisraukat, niin… Te luulette ettei minulla, "uuspakanalla", ole säälivää sydäntä köyhälistöä kohtaan. Ja kuitenkin: Minä en tunne järjestetyssä yhteiskunnassamme mitään kauheampaa, en mitään huutavampaa ilmiötä kuin on köyhän perheen kohtalo. Sellaisen köyhän perheen kohtalo, joka aina on köyhä ja aina puutteessa — vaikka tekee raskasta työtä — ja jonka täytyy joka päivä nähdä ympärillään parempiosaisia, ylellisesti eläviä, huonommin-työtätekeviä saman kansan ihmisiä, eikä kuitenkaan ole toivonkipunaakaan koskaan heidän tasalleen rehellisin keinoin kohota. Oi! se on kauheata, kauheata — minä tahtoisin sen huutaa kaikkien korviin ja sydänjuuriin että se on hirveätä leikkiä, hirveätä luonnotonta nöyrryytystä "kristillisyyteen" ja että siveellinen laki — jos sitä yhteiskunnassamme on — huutaa parannusta, korjausta kaikkien köyhien ihmisten auttamiseksi hädästä, hädästä, joka usein on niin toivoton, niin häpeällinen, niin häväisty ettei se itse edes voi puolestaan kylliksi apua huutaa!…
Milloin siis heräätte te sielunpaimenet, jotka asemaltanne olette likinnä kansan elämää ja joihin kansa vielä eksytettynäkin katsoo — ah, katsoo kuten katsoo uskollinen koira isäntäänsä vielä sittenkin kun isäntä siltä toisen silmän on puhkaissut. Milloinka te siis heräätte hyljäten nuo kylmää-uhoavat kirkkonne, milloinka lähdette Jeesuksina vaeltamaan kärsivän kansan keskeen?… Milloinka —?…
— — —
— Mitä te oikeastaan tahdotte, herra vuorenpuhuja? kuului taas kiljahdus kirkollisten parvesta, joka kuni nälistynyt petolauma juoksenteli vuoren ympärillä turhaan ryntäillen ylös sen rinteitä. — Ja mitä tahtovat nuot, jotka ympärillenne yhä korkeammalle kiipeävät, aivankuin helvetilliset henkivartijat! Mitä te meistä tahdotte, kaikki te luopiot?
Puhuja iski innostuneena silmää nuorelle kansalle, joka todella näkyi kohonneen hyvin likelle häntä. Ja otaksuen nuoret ihmiset hengenheimolaisikseen, jotka vain kaipasivat voimakasta silmäinavausta, hän jälleen heittihen puhumaan:
— Mitäkö me tahdomme? huusi hän. — Me tahdomme repiä alas Jeesuksen Kristuksen vääristetyt kultakuvat, joita teidän kirkkonne ja pappilanne ovat täpösen täynnä ja joita eksytetty kansaparka pitää pyhinä.
Sitä me tahdomme! Me tahdomme todella kaataa kumoon kaikki ne kirkot, joiden kellojen helinällä kansalaisia lumotaan uskomaan lastensatuja ja pelkäämään näkymättömiä pahoja henkiä enemmän kuin näkyväisiä pahoja ihmisiä, kunnioittamaan enemmän kuolleita ristiselkäisiä messukasukoita kuin aikansa todellisesti jaloja henkiä tai parhaita sydämmiä.
Sitä me tahdomme!
Sillä jokaista pappia ja jokaista uskonnonopettajaa, joka ainoastaan kirkon voimalla ja ristin tenholla tahtoo tehdä Suomen kansasta jumalanpelkurin ja matelevaisen kumartajan, pidämme me, vapaat totuudenetsijät, pakanallisina jumalanselittäjinä.