— Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän suloista että taas olet minun kanssani…
— Mutta mitä ihmettä se oli minussa. Ei suinkaan pihassa mitään…?
— Minä nousen katsomaan…
Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat vesipisaroita.
— Setä rovasti ehkä tuolla unissaan äänteli? arveli hän.
— Ei, ei, — epäsi toinen, — ei se semmoista ollut.
— Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa… Ja nuoret nukahtivat uudelleen.
Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino
Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat
matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: —
Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!
Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla. Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti tekemään selkoa tapahtumasta — tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät kertoa, ulkomaille — uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden raunioilla…
Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.