— Kuka se laittoi? Jumalako?… kysyi nuorin poika ikäänkuin kiusaantuneena.
— Niin… Jumala… ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.
— Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä poika.
— Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.
— Jumala… ja koko luonto… vastasi toinen. Seurasi pieni äänettömyys.
— Vai on Reino käynyt hiihtelemässä… virkkoi isärovasti kävellä tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. — Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?
— Omillani minä hiihdin, — selitti poika.
— Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia? epäili Heikki veli. — Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous…
Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:
— Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.