Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.
— Jumalansanan mukaan… änkytti hän — se joka ei usko… joutuu… helvettiin.
Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:
— Kiitoksia pappa!
Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin säälimättömästi."
Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä, silmät vesissä.
— Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna. — Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi, voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?
— Kyllähän minä tahtoisin, mutta…
— Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti hetken kuluttua hellästi.
— Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä…