— Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.
— Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi äiti yhtäkkiä.
Poika ei voinut olla naurahtamatta.
— Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.
— Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad — saneli ruustinna. — Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä, oma koti…
— Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.
— Jumalan pitäisi olla sama, — sanoi ruustinna arasti.
— Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika välähtävin silmin. — Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala, mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen. Siitä se riita johtuukin…
— Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, — valitti ruustinna. — Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja poika…
— Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, — ei niin vaarallista. Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on terveellistä sekä ukolle että minulle.