— Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit papan…
— Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä tuomitsi — helvettiin!
— Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. — Ei pappa mitään pahaa tarkoittanut…
Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle. Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti rovastilla olevan jonkun asiamiehen.
Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan…
— Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.
— Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana — kuului kimakka ääni vastaavan ulko-oven suulta. — Me olimme ikään palanneet kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä siellä… niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut…
— Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti rovasti.
— Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta
"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"
— Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.