— Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. — Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin, sanoivat akat.
— Ketä akkoja siellä oli pirtissä?
— Ka niitäpä meijän…
— Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.
— Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja akan-rääppänät vain kotimiehinä…
— Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.
— Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin, niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin, niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa… jotta mänköön ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia…
— Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.
— Oli… oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.
— Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.