— Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee, helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa. Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin…
— Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, — ehkäpä se nyt ei niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi huutaneen…
— Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, — no sitä se minäkin päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?… Rovasti kai hänet parhaiten tietää…
— Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä
Jumalan asioita…
— Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän sitä yksinkertaiset osaa ennustaa… Ka joo, no mitäpä hänestä enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla… ja pitihän sitä lähteä kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen… ei se mikään paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi…
— Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.
— Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut — parikymmentä markkaa vain ja lantin kantturoita, — selitti mies, nähtävästi sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.
— Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa puolesta.
— Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti… eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata… jo ne itsekkin iltakauven siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut tepsiä… jutteli talonpoika. — Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.
Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan että: