— Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu vaarallisesti sairastumaan.
— Ka vietänee heitä, vietänee — myönteli vilkas talonpoika, — ei ne toki enää uskallakkaan… miten lienevät siellä keskuuessaan sotkeutuneet… kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä sielunpaimenen perään… Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa tauti tapaa… heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.
Ulko-ovi rasahti.
Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin rapinaa.
Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.
"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä. Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit 'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli, joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset, isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä. Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni! Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa, jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja…"
"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen, ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."
Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.
Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.
"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. —