Kului vuosia, sikisi lapsia korven kansalle, kuoli vanhoja ja vaivaisia…

Mistä huokaus? mistä hiljainen, haikea hyminä taas korvessa?

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain, taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään, ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet vuosittain pakenemaan Suureen Länteen — ja sinne useimmat iäkseen jäivät — osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan, muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan, tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia. Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti — aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja verottamassa.

"Perkele!"

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys, joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta kansalta, otettiin taas käytäntöön — se putkahti kuni vihanta taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi, jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen vuotta piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni Niniven lapset, jotka eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta, joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden, mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes Amerikan tiketillä.

Lyhyesti sanoen:

Kurjalan pitäjän seurakunnasta oli ajanpitkään sorvautunut valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä, joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen, esivallan suojelevissa turvissa.