Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin mukana.
Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron uhrina.
Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen kuolemasta — joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö, joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa — päänumeron ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen hengenmies eli ja mitenkä hän kehoitti muitakin elämään.
Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento, joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat sairaat…
Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?
Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille, niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat, eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy. Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu himmentää se, mitä hän saarnasi.
— Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan seljän takaa. — Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa? Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy lampussasi?
— Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä ja työntäen paperinsa imupahvin alle. — Ei mitään puutu! Tietäähän mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman mukavimpana paikkana…
— Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.
— Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.