— Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda pulpetin äärestä. Kuule Reino, — lisäsi ruustinna hellästi ruotsiksi, — älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä ja muusta semmoisesta.
— Koetetaan, koetetaan… vastasi poika ja he läksivät perätysten vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle painautuneena kansliapapereidensa ylitse…
Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen… teki pikimältään tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä sekä, kuten näytti, sävyisänä.
— Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.
— Se oli Loukkovaarasta, — vastasi rovasti vähän väkinäisesti.
— Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.
— Teetti kiitoksen… vanhalle isännälle.
— Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. — Muistatko sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan muuttaneet?
— En minä mitään muista.
— Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille, kuolee autuaasti?