Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja vihelteli musiikin tahtiin.
Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän kiireen ja katoavaisuuden.
"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" — oli hänen tunnusajatuksiaan, jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.
"Jos Jeesus Kristus" — niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään — "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa. Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia, joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty. Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin väärinselittämistä.
"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:
"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten' elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole niin ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen saisitte iankakkisesti nauttia onnea ja iloa, mutta minä — iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?
"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä, arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas ollaan: minä siis joudun helvettiin? — te pääsette taivaaseen? Hyvät herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin sinne hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armonsa."
Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan alla — ja painautui taas paperinsa ylitse:
"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte. 'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta? Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään tapahtua?"
"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä' esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.