Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin, repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.
Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin kaikilla niiden seutujen juhdilla — miksi ei yhtähyvin yli Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?
Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot nokkavat paulapieksut — sellaisena kiidätti hän peurallansa alas ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki siintävien järvenselkien.
Ann' huhkia vaan!
Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen, paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä, mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa — siitä luonnollisesta syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.
Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin, mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili virstottain — matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa. Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas koetti kaikintavoin puskea… Rytisevässä sylipainissa temmelsivät siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa, karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro — läähättäen lyhyttä väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, — ilmiö, jonka viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee, mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se erinomaisesti tietää, — ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää…
Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!
Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista lahjaa kaikissa vaikeuksissa.
Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä — ja sieluansa joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä, mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa lopuksi viskaa.
Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta, risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta…