Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa… Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia, noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu kivisten kaupunkien…
Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman — mutta papinpoika se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.
Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille, joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.
"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja — silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän peuralla ajaessaan.
Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa, umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa — sitä likempänä helvettiä."
Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli ilma ikäänkuin puhtaampana.
Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.
Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä, taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:
"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta. Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?
"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi, samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka 'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua, kerran."