— Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", — vastasi poika kovasti ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.
— Haluaako pappa ehkä lukeakseen?
— Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu ettei nukuta… vastasi rovasti.
— Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.
— Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.
— Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. — Kyllähän minä arvaan, mihin henkeen se käy…
Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi tarkoin valikoida kirjallisuutta.
Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.
Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.
Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan, jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.