Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan. Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut seuraavin piirtein:
Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä että herrasväkeä.
Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi. Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen säädyllisyyslain välttämätön määräys.
Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta — arastelipa se sinne lähteä, vaikka oli asiaakin — samoin pirttiväki ujosteli tulla "sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: — täytyi välttämättä keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta samalla heti pois — mars takaisin pirttiin.
Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta, venheestä j.n.e. Moista — mikä ei kuulunut pestikirjoihin — olisi pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään — hänen palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.
Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja — ikävöi.
5.
Matti Möhkönen? — Kurjalan kappalainen.
Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen
kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru — langennut musta enkeli.
Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys — pappiskauhtanan kätkössä.
Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa.
Sulosuisin saarnoissa…
Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven tietämättömille lapsille?