Sai mar! Näkyi saavan… Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät…
Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin, jos jolloin, kelpasi olla turvassa!
Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja. Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti itkettämään.
Akat itkivät — akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.
Välittäjä, sillanrakentaja, kultainen rengas taivaan ja maan vaiheilla!
Ja lisäksi niin alhainen — niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.
Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta. Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.
— Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen, repijäinen, rimputtajainen… mikähän lienee leini vai jihti kihti… semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen… kirottu… Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä… huh huh… saapi sitä koetella, kunhan ei paina… siinä on semmoinen pahkura, patukka, hermonystyrä… Ke ke, jo taas nykäsi… Se minua jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin…
Näin saattoi hän puhella.
— Vai on pastori ollut sotaväessäkin? kysyy silloin hierojatar ihmetellen.