— No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, — tottamar pappi on Jumalan sotamies… heh heh, top top… äläpäs kourista niin lujasti, likka, auttaa se vähempikin… puh puh… puhkailee sielunpaimen. — Tässä talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti… heh heh… kun on noin kauniit ja valkoiset käsivarret? — tokasee sitten yhtäkkiä.
— Ei meillä ole kuin kaksi lehmää — vastaa punehtivin poskin torpan tytär.
— Vai niin, vai niin, — panee pastori, — eikös ole yhtään härkää, häh häh?
— Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta —! selittää mökin luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet kitisee.
— Pitäisi… heh… hankkia… tuota heh… oikea sonni… heh… savolaista maatiaisrotua… heh heh… hymisee pastori.
— Eipä sitä ole köyhällä varaa, — vastaa tyttö vakavasti.
— Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet on jakanut, — sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta, mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. — Vai ei pikku mullikka tep… tep… heh heh… Vaan jos minä puristan tuota Tiinan käsivartta, niin kyllä teps… heh.
Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin suolapatsas tuijottamaan pappiin.
— Hym hym, enhän minä kuin leikillä… ts ts… Tiina vain hieroo! puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.
Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan kipeää kohtaa, milloin — sopivassa tilaisuudessa — tarttumaan hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta…