Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta iltatähtien tuikkeessa.

Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.

Totisesti, totisesti — ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä, mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin sen että tämä kaikki nyt oli sitä — rakkautta. Ah, rakkaus puhdas ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta. Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien… Herranpieksut sentään! hänen armaansa oli pappi — siis aivankuin oma pappa, joka kerran tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:

"Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva?
Det är att älska och älskas igen!…"

Se oli ihanista ihanin aika.

Mutta sitten — jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin täytyi vain nauraa, nauraa… mutta kohta alkoi salainen kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi, aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen ymmärsi!

Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava asema papintyttären puolelta vaati.

Oh! totta siis näkyi olevan runo petturi-armaastakin. Kaikki nuo laulut…

"Och dottern spann
Och tårana rann,
Men aldrig kom
den fästman fram…"

Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja metallilangat kiristyvät liian tiukalle.