Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut vieraskamarista urkkinut…
Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! — hän, Anna neiti, olisi pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan kohtalo sen olisi sallinut?…
Mutta yhtäkkiä oli sattunut jotakin.
Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!
Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman piikatyttönsä — ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli — ilmaisi sen näet erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi on vietellyt, pappi on vietellyt!"
Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa" ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta — sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman piti.
Matti Möhkönen kirosi pyhän kirouksen:
— En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene! karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.
— Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. — Ihan tuossa tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!
— Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori.
Tiijä sie, tiijä sie!