Rovastia jo pakkasi virkansa puolesta suututtamaan.
"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.
"Pitäisikköhän minun, vanhan miehen, itseni mennä hänen luokseen?"…
Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.
Ei hän kehdannut mieskohtaisesta lähteä moisen apupapin kotiin!
Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:
— — — — — — — 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin tukahdutetuiksi…'
lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen, isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.
Mutta voi hirveätä, mimmoinen vastaus sieltä kimmahti takaisin!
— — — — — — — 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään! Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan en virkaveljeltä.