Oi suuri Jumala!…
Matti Möhkönen oli avuton —.
Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle Möhköselle pikaisesti — erottamisen uhalla — vihityttämään itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää — toinen oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä vertauksilla puhuen määrättiin että
'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'
Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen satamaan.
Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa. Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan kappalaisen taloon.
"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän aristua…
Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. — Taava Töhkänen sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.
— Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.
— Prrr… mrrr!…