Reino Rinne tankkasi hauskasti mykrä sanaa.
Jooseppi kynsäsi korvallistaan. Olihan tuo kyllä niinkin kuin puhuja selitti, mutta saattoi ajatella — toisinkin.
Laulusta Kenkkunen sentään piti enempi kuin puheesta. Varsinkin kun sekakuoro antoi tulla kansanomaisempaa:
See oli yksi lauvantaki-iilta, kun sii-nuo oo-tootin: jaa oo-too-tin niin kauvan, sun rei, sun rei, sun fralilalilei että keel-lo oli kyym-mee-nen!
Jooseppi iski silmää kuorolle ja tunsi vihansa sulavan sulaksi suvaitsevaisuudeksi postineitiäkin kohtaan, joka lasit nenällä, suu ammollaan seurasi kanttorin tahdinlyöntiä hartaasti laulaen:
Sen silikkihuivin, jonkas mulle aan-noit seen pu-naa-rai-taisen! Seen soat sinä ottaa poik-keen, sun rei, sun rei, sun fralilalilei — ja an-taa paa-rem-mill!
Kauniisti, kauniisti ne lauloivat — ei voinut moittia — tämän rinnalla kalpeni Pupu-Jussi: arvosteli Jooseppi tarttuen Harmajavaaran Hannesta hihasta ja kuiskaten tälle:
— On tämä suojeluskunta sentään eri poikaa.
Nyt nousi lavalle kirkkoherra ja sieltä lähti tulemaan kuin turkin hihasta. Niinkuin rippisaarna alttarilta eikä silti oikein saarnakaan — nuotti jäljitteli pappia, mutta asiat luistivat kuin kihlakunnan tuomarilta. Suomen suurista nälkävuosista paasasi kirkkoherra, kertoi, kuinka paljon tämä Suomenmaa oli saanut kokea sodan ja kadon kautta siihen aikaan, kun ei vielä ollut rautateitäkään, niin ettei ehtinyt saapua vilja-apua ulkomailta, ja rahvasta kaatui kinoksiin ja kuoli kuin sopulia saloille.
»Voi Suomen kansan katkeria kärsimyksiä! voi perheenisiä, jotka turhaan olivat työtänsä tehneet! voi köyhäin savupirttien vaimoraukkoja, joilla kymmenes lapsi jäätyi äidin rinnalle imettäessä! voi ennenkaikkea noita nälkäpöhöön, ruttotautiin ja pakkaseen paleltuneita Suomen kansan ryysykerjäläislapsia — sitä historiaa ei liene paperille kokonaisuudessaan koskaan kirjoitettu…!»