— Vaan se poika se tietää! tokasee Ryysyrannan Jooseppi puoliääneen ja samalla hän jo aivankuin vanha postineitikin tekasee itselleen kysymyksen: onkohan esitys paikallaan näin papiston lähettyvillä?…
No — osasinhan minä kyllä yhtä ja toesta, ku opettelin uamuun asti. Ja kyllä se Iitae ihmettel' ku aeka mäni mukavasti! Jala-jallaijaa — — —
Mutta Ryysyrannan Jooseppi oli itse Suomen kansan tuhatvuotinen kasvattipoika ja sekä hänellä että kaikilla hänen hurskailla esi-isillään oli ollut juuri samanlainen yöjalka-aikakautensa tai tytöstely-suhteensa kuin mistä vääpeli Veitikainen virsiä viritteli — Jooseppi ei tukkilaislaulussa löytänyt sitä pahaa, mikä vanhaa postineitiä niin sydänjuuria myöten loukkasi: olihan tuollainen Luhti-Iita olemassa ja juuri sellaisia olivat pojatkin — peijakkaan oikeakarvaisesti veitikka asiat suomentelikin.
— Se on kuplettia, kuiskasi Harmajavaaran Hannes tietävästi. —
Kuplettia ne toki aploteerasi Minnesootankin kahviloissa.
Hannes näet oli käynyt Amerikassa asti, mutta koti-ikävä oli työntänyt uroon takaisin Petkelkylään.
— Joo, säesti Jooseppi hyväntuulisesti, — rulettia se poika porahuttelee.
Samassa Ryysyrannan Jooseppi muisti omat asiansa ja alkoi toimittaa. Hannekselle puoliääneen: se taitaa mulla tulla lehmäntalutus huomissa päivänä… ota sinä mun pussini Maakunnasta… et kai sinä ennen päivän valkenemista kylästä…
Kätten paukutus ja naurun tirske ynnä pieni moraalinen yhteentörmäys kuplettitaiteilija Veitikaisen ja kakkulanenäisen postineidin välillä katkasi petkelkyläläisten veljellisen keskustelun, ja yleisö hyökkäsi remuten kahvipirtin puolelle. Jooseppia nykäistiin hihasta ja ohjattiin pihalle nurkan taakse — ne olivat niitä hänen asioitaan. »Ka ei märkääkäänl» kuului Joosepin supatus: »vaan saahaan kai sitä uutta, jos tirauttaa». »Tirauta, tirautahan veliveikkonen!» kuului toisen ääni pimeästä.
Jooseppi palasi sisään hiukan yrmeissään. Väkijoukossa häntä pukkasi kylkeen kuka kulloinkin ja kaikille täytyi vastata että »ei märkejää!» Mikä lemmon pontikkapatruuna hän tässä oli? keittäisivät kehvelit itse… Ristiriitaiset ajatukset olivat alkaneet aaltoilla hänen aivoissaan. Kun ei sattunut edes se Koskeliini kotisalle…
Väliaika loppui taas ja juhlapirtti tupsahti pilkkopimeäksi, kun opettaja Pullukka oli noussut tuolille ja puhaltanut kattolampun sammuksiin. Esirippu kohosi ja lavalla alkoi näytelmä.