— Tiiaatteri tuli! kuiskasi puolestaan Jooseppi Hannekselle. Hän näki kauniin kesäisen maiseman, honkaisen harjun ja tyvenen järvenrannan ja siinä puiden siimeksessä kuherteli nuorta kansaa puhellen mukavia asioita. Vaan ei nämä sentään luhtilemmestä lirkutelleet, nämä olivat vähän niinkuin hurskaampia. Ja sitten astua kolkkasi vanha ukon köpiläs petäjiköstä esiin ja ilmoitti olevansa vanha sotamies. Tulipa viimein toinenkin ukon karilas ja nytkös kohtaus kopeusi, kun selville kävi että samassa tappelussa ryssiä vastaan oli rymytty ja toinen oli luullut toisen kaatuneen, vaan Venäjälle olikin sota-orjaksi raahattu — nyt kotiseudulleen palasi ja perhettään urkiskeli ukko raiska. Ja sotkeusipa juoneen sen tuhannen rakkaudenasioita ja syntyi kiva kohtaus papan ja pojan välillä, jotta sopiiko naida sitä ja sitä tyttöä. Vaan antoihan lopulta perään pappa ja kauniisti siinä runoiltiin toinen toiselleen. Semmoista koreaa kurlutusta se oli aivankuin posetiivin soitto Puolangan lehmämarkkinoilla. »Saimaan rannaksi» sitä näytelmää nimittelivät.
Heti kun teatteri oli loppunut, alkoivat suojeluskuntalaiset ja sotilaat raivata pirttiä tuoleista ja penkeistä puhtaaksi, vääpeli Veitikainen asettui nurkkaan hanuri polvilla, ja tanssin rytinä remahti pikimustalla, rosoisella lattialla. Kirkkoherralaiset lähtivät kiireesti pois, kyllä kai pappi omasta puolestaan tanssia suvaitsi, mutta esimerkin vuoksi täytyi olla karttavinaan synnillistä ilonhumua. Metsäherra Räkhalssikin näkyi lyöttäytyvän kirkkoherran jälkeen tai oikeammin rouvan — hostmestarilla kuului olevan morsian maailmalla, vaan naimisiin ei kiirehtinyt, tyytyi vain rouvien seuraan.
Apulaisnimismiehen rouva tanssi ensimäisen tanssin oman miehensä kanssa imelästi tätä puristellen väkijoukon nähden, vaan sittenpä jo näkyi lentelevän luutnantin ja niiden nuorten metsäherrain käsipuolessa somasti keikutellen soikeata päätään, veikeästi venskaillen.
— Ymmärrätkö sinä Hannes, mitä se tuo oikein toimittaa? kysyy Jooseppi ovensuussa arkana katsellen. Hannes sen ymmärtää, Hannes, joka on kuunnellut kuplettejakin Amerikassa asti.
— Se on ihanne-kaloppia…, hän selittää. Lieneekö Jooseppi oikein kuullut, mutta virnistäen hän vastaa:
— Joo, joo, ihanne-kapinan toki minäkin tietänen…, ja tirskauttaa suustaan väkevän mällisyljen.
* * * * *
Petkelkyläläiset hyppäsivät suksilleen, ja suojeluskunnan iltama hälinöineen häipyi heidän selkänsä taakse. Mutta Työväentalon akkunoista hohtivat kirkkaat valot ja tanssin tytkivä jytinä kantautui sieltäkin korviin. Oli kai jo puolen yön aika…
— Vaan pistäytäänhän, piru vie, punikkienkin praasnikoissa! ehdottaa Jooseppi toverilleen: — sitä pitää tuon Rämsänrannan roletaarin osata olla valtioviisas.
— En minä kehtaa, sanoo vakavasti Harmajavaaran Hannes. — Mene sinä, jos itseltäsi ilkiät…