— Vaan minähän ilkiän! vinkuu Jooseppi ja kääntää suksensa Työväentalon portista.
— Kah, Kenkku-Jooseppi, tulehhan lemonaatille.
Onko sulla…?
Se oli yksi niistä Työväenpuolueen johtomiehistä, pitkä lekioonalainen,
joka iloisesti iskien silmää otti Joosepin suosiollisesti vastaan.
Oppinut, yhteiskunnallinen keskustelu virisi heti herra Hermanni
Hetaleen ja Jooseppi Kenkkusen välillä.
— Teillä on täällä iloiset illatsut, sanoo Jooseppi kulauttaen kurkkuunsa punaista lemonaatia.
— Tjah, sanoo silmiään vilkuttaen punarusettikaulainen Hermanni Hetale. — Meitän puolueellamme on periaatteellisesti ja lojaalisesti moraalisia ohjelmailtamia henkellisellä rokrammilla, mutta emme tahto tukahtuttaa kansamme ihanteellisia rientoja vapauten punalipun varjossa ja sentähten sallimme saloseutun surumielisten lasten määräperäisesti huvitella itsiään…
— Ka niinhän niillä porvaleillakin pahuksilla on ne ihannehyppynsä, jutteli Jooseppi.
— Sieltäkö sinä tulet, oi toveri? kysyi Hetale.
— Ilman aikojani ensi kerran elämässäni pistäysin, tunnusti Jooseppi.
Herra Hermanni Hetale katsoi pitkään ja merkitsevästi huonosti puettuun tuttavaansa. Itse oli hän komeaan verkapukuun puettu, kiiltävät patiinit leveissä lahkeissa, ja paksut kellonvitjat liivissä.