— Sinä, Jooseppi Kenkkunen, et kuulu siihen sakkiin, sen voi nähtä jo sinun ulkomuotostasi. Sentähten sinun pitäisi kohtistaa teoreettiset ihannepyytelmäsi temokraattiseen terroriin, valita seurapiirisi työtätekevän luokan järjestyneistä roletaareista ja kaikesta sytämestäsi välttää noita saatanan suojeluskuntalaisia ja verenimijä-porvareita.
Jooseppi rykäsi kaikuvasti ja naukui vastaan seuraavasti:
— En, pirhana vie, minä hännystele porvaleita, mutta tietäthän itsekkin, (Jooseppiinkin joskus kirposi kirjakielen korea basilli) että täällä Rämsänrannalla ryysyköyhälistö on niin kurjassa asemassa että täytyy napata rahapenni mistä ikinä vain saapi. Minun suhteeni tämän kylän herroihin ovat tiplomaattisia suhteita.
— Jaa no, sanoi herra Hetale, — se muuttaa asian. Mutta kyllä sinun pitäisi itsetietoisemmin kääntää huomiosi kansainväliseen vallankumoustoimintaan…
— Siihenkö kommunismiin? kysyi Jooseppi. Herra Hermanni Hetale ryyppäsi punalemonaatinsa pohjaan ja katsahtaen ympärilleen, ettei ollut vaarallisia kuuntelijoita, sanoi:
— Sinua ovat tietysti porvarit peloitelleet sillä sanalla, mutta jos itsekohtaisesti tulisit tuntemaan meitän rajaseutun sosialidemokraatein ohjelmaa, niin alkaisit uskoa vähän muuta…
Siihen hyökkäsi samalla liuta hiestyneitä tyttöjä lemonaatiputkaan ja yksi vaati räikeästi herra Hermanni Hetaletta tanssiin kanssansa väittäen että kavaljeeri oli hänet äsken pettänyt. Hetale helähytti herraskaisen naurun — hän oli jotenkin komea poika — ja sammutettuaan tyttöjen janon, kiiruhtaen tanssisaliin, kuiskasi Joosepille:
— Minä lähetän sinun luoksesi vielä tänä yönä yhten akentin. Sepässäkö olet yötä?
— Sepässä, vastasi Jooseppi ja meni kymmeneksi minuutiksi oven suusta tirkistelemään työväentalon yötanssia.
»Samallaista jumalatonta humppailua kuin porvareillakin», ajatteli hän: »kun ne riivatut oppisivat hyppelemättä ja hieromatta politikoimaan, niin me äijätkin täällä kulkisimme kokouksissa».