»Jokohan, jukol'auta, myin sieluni itse peelsepupille? Näinköhän vain minä Kenkkusten Kenkku olen menossa päistikkaa alimaiseen kattilaan? Maltsii turakka — voi purppuran punanen polsevikka — suus lukkoon, turpas tukkoon, kyllähän minä aina vaiti osaan olla kuin ahven murrossa, mutta tämä politikka? Se se vasta tikka, joka tiksuttaa… Mikähän lie epattikin ja minkälaiset reklementit rakutantti aamulla määrännee? Tappavatkohan juuttaat, jos ei tottele? Mitähän, jos olisi hiihtää hivauttaa päätäpahkaa komppanian keskukseen ja ilmiantaa koko koirankuonolais-kopla? Kostaisivat kai konnat, lie heillä siksi kavereita ympäri seurakuntaa, hirttäisivät petäjään tai mökin polttaisivat — en saamarisoi uskalla. Tuhat markkaa ja kunnia pois. Tässäpä vain ollaan… Lysti mies se muuten oli. Ja hyvissä hyntteissä! Lieneekö ollut punapukseeri? Tavaritsi, tavaritsi — ettei vain ollut itse Rotski? Kuka heijät tietää kaikki yliloikkarit… Vaan sitä jenkiä niillä on kuin jäkälää — pajun köyttä mulle porvalit ovat syöttäneet että polsevikkain maa muka on köyhä. Paha henki, jos ei joukkoa olisi, niin Venähen Kemiin tämä musikka proitisi! Vaan nyt ei passaa rajan taakse tallustaa… Tuhat markkaa — maltsii torakka. Saipas kerrankin tienestin tyhjästä kuin suurikin herra… Halituli julli karassoo!»
Joosepin päätä huimasi niin pyhän pyörryttävästi. Hän kopeloi paljasta rintaansa ja tunsi rutisevan setelin.
»Mitäs minä tällä rahalla oikein teen? Akalle paita ja hame — ämmälle linjamentit ja kerihtimet — Aapelille aluset ja päällyset, sukset ja pieksut — Leena Kenoveevalle koppakengät — Liisa-Valpulle kuva-aapinen — Einolle puuhevonen ja torven töriläs — Kurlille lullutäkki — Irmeli kiireenvilkkaa kansakoulukurssille. Siihenpä ne taitaa huveta — tpruu takaisin — ei ne köyhän kakarat niin ranttuja ole etteivät ilmankin pärjää — ovatpahan pärjänneet näihinkin asti. Ja oma akka kyllä välttää rätsinättäi! En hiisku kotiväelle, vaan ostaa räpsäytän uuden lehmän. »Pupu-Jussi on maahengen mies…» Ylijängältä, Alajussilan Veerulta oman lypsylehmän, nupopääkyytön ostaa pirskautan — tuhannella varmasti saan. Ja kunnan vanhan pihtikintun sarvipään käsken antaa köyhemmille. Siellä perukoilla kun kaupat tehnen, niin en tarvitse tätä saatanallista seteliä täällä kirkonkylällä kenellekään näytellä. Jos Maakunnassa tiskille lyön seilin, heti Huttunen huomaa: »Mistäs Jooseppi tuhatlappusen nappasi?» Tietysti sille sopisi vastata että: »Ka niitä kunnan halkorahojahan nämä on», vaan sepä tietää, Heleke Huttunen, että Rämsänrannan kunnankassa on tyhjä kuin Kiesuksen kukkaro. Hei juu, minä en liikuttele tätä rahaa tällä kylällä. Maltsii torakka!»
Jooseppi kääntyi vatsalleen ja nukahti siihen asentoon, oikea käsi kiinni setelin kulmassa. Hänen rintansa korisi kovasti ja nenänsä vihelsi hullunkurisesti, ja suusta, joka oli painettu tiiviisti karvalakkia vasten, kuului kummallista kuplailua ja mylinää. Vekku koira oli asettunut isäntänsä pääpuoliin, sen häntä hiveli nukkuvan hiuksia. Uikutteli unissaan nälistynyt koirakin, toisinaan päästäen syvän huokauksen aivankuin sielukas ihminen. Jooseppi näkee unen:
Ryssänkeisari Uljanohvi-Lenin-Rotski istuu valtaistuimellaan Venähen Sipiriassa ja koko maaliman köyhälistö ryömii siinä hänen jalkainsa juurella. Mitä ne roletaarit oikein ryömivät? Jooseppi tirkistää ikäänkuin pitkällä kiikarilla jättiläiskorkean kuusen latvasta ja huomaa että keisari viskelee vimmatusti tuhatlappusia, jotka sinkoilevat tuulessa pitkin lumikenttää. Yhtäkkiä Jooseppi hätkähtää, kun ryssänkeisarin ääni kajahtaa: Tavaritsh Joosef Kenkkunen, astumas kiireenvilkkaa alas puusta! Mutta kun Jooseppi ei äkkiä kerkeä, tuntee hän että punapukseeri tarttuu altapäin hänen jalkoihinsa ja vetää alaspäin. Jooseppi tarrailee kuin haavoitettu orava etukäpälillään kuusen oksiin, mutta niinkuin nuotta-ankkuri kiskoisi miestä takakoivista. Hän soluu solumistaan yhä alemmas ja karjuu: »Elä helekutissa kisko — housuni repiää!» Mutta punapukseeri vetää häntä armotta metri metriltä alemmas ja toruu: »Maltshii durak — keisari käskemäs!»
Ja Jooseppi ryöpsähtelee oksalta oksalle ja tarrailee kuusen naavaisiin karahkoihin ja housut repiävät oksa oksalta niin että ritinä vain kuuluu: Voi kauhistavaa alaslaskua, josta ei edes loppua tule — maa on aina niin syvällä allapäin että päätä huimaa kuin kirkontapulissa. Jooseppi karjuu: »Housuni jäi kiikkumaan tuonne ylös, nyt repiää lyysikin!» »Maltshii durak!» toimittaa vain se alaskyyditsijä. Ja he mennä rymistävät pitkin runkoa läpi karheiden oksien, jotka raapivat kipeästi paljasta takapuolta, jonka ympärillä paita roihuaa. Ja maa siintää yhä syvällä allapäin. Vähänpäästä huomaa Jooseppi että paitakin jäi killumaan ylös kuusen kiekuralle — mies on ilkosen alasti, mutta punapukseeri perkele kiskoo nilkoista: »Tulemas tavaritsh — keisari käskemäs.» »Helevettiinkö tässä alasti?» kiljuu Jooseppi. »Maltshii durak!» toimittaa punapukseeri: »Ei ihanneyhteiskunnassa paitaa tarvitsemas!» Jo hohtaa maa viiden sylen syvyydessä, mutta koira alkaa haukkua Jooseppia kuin lento-oravaa ja sekös alastonta miestä kismittää. »Syyti Vekku! Syyti Vekku», huutaa hän, mutta samassa hän jo kapsahtaa maahan suoraan suksiensa päälle — ja punapukseeri hiihtää edellä ja Jooseppi kintereillä apposen alasti himphamppua, huimaa vauhtia pitkin Sipirian lumikenttää. — Vekku perässä jolkuttaa, häntä koipien välissä, kuono kiinni suksen tolassa. Niin mennään kuin tuulessa ohi Petroskoit, Pietarit ja Moskovat ja saavutaan Sipiriaan ryssänkeisarin valtaistuimen juurelle. Siellä yhä miljoonat roletaarit konttaavat lumessa — keräillen seteleitä, joita liitelee kuin hyttysiä ilmassa — Jooseppi havaitsee että nekin ovat ihka alastonta kansaa. Hänkin sieppaa ohimennen miljoonan setelin kouraansa, mutta samalla keisari huutaa korkealta valtaistuimeltaan: »Vot vot vot Joosef Kenkkunen, sinu ei nuolemas ennenkuin tipahtamas!» Punapukseeri asettaa Joosepin ihan keisarin eteen ja Jooseppi, polvet lonksuen ja leuvat vilusta lotisten tokasee: »Mitä minun sitten pitää tehdä?» — »Sinu ottamas juks etappi!» määrää keisari Uljanohvi-Leenin-Rotski: »Sinu vannomas pyhä vala minulle ja pääperkeleelle.» »Ka johan minä piruvie vannoin!» karjasee Jooseppi ja pyllistää, pyllistää itse ryssän keisarille, vieläpä huutaa häikäilemättä: »pyllistän minä koko polsuriikille — palttua annan ihanneyhteiskunnalle!»
Mutta silloinkos keisari karahti turkinpunaiseksi ja huusi julmalla äänellä yli Siperian kenttien:
»Hirttäkää tuo lahtari lurkki korkeimman Karjalan kuusen latvaan!» Joosepille tuli kova hätä, mutta suksilleen mies hyppäsi ja huimaa vauhtia veivät suomalaiset sukset hänet takaisin Suomea kohti koko puna-armeijan seuratessa pakenevaa hirveällä huudolla ja miljoonien kuulien sinkoillessa ympäri korvia. Eipäs sattunut yksikään — eikä Vekkuunkaan osunut, joka taakseen haukkuen jolkutti perässä kuin pitkähäntäinen kettu. Jo pääsi Suomen rajalle Jooseppi, mutta siinä piirittivät hänet joka suunnalta ne Suomen ja Karjalan punikit, ja hädissänsä kiipesi Kenkkunen taas samaan pitkän-pitkään kuuseen, josta äsken oli kiikaroinut Siperiaan. Ja latvaan asti kiipesi alaston Jooseppi ja oksa oksalta poimi päällensä vaatteidensa roikkuvat riekaleet — kuinka rakkailta ne nyt tuntuivatkaan. Mutta kun oli päässyt ihan kuusen latvaan asti ja katsahti Petkelkylään päin, niin surkea parahdus pääsi Jooseppi rukalta — siellä kaukana lännen liepeellä leimusi punainen lieska ja nousi musta sauhuntupru — Ryysyranta paloi! Ryysyranta paloi! Jooseppi alkoi huitoa kämmenillään ja huusi alas punikkiparvelle: »Armahtakaa!» Mutta punikit ilkkuen vastasivat: »Vuotahhan, keisarin pyllistäjä, alas tulet kuin kivi!» Ja kauhukseen kuuli Jooseppi, kuinka yhdeksällä kirveellä punikit sen pitkän kuusen tyveä hakkasivat. Kuusi jo huojui — Jooseppi raakkui kuin korppi latvassa — nyt — nyt — oi Jumala — läksi kuusi kaatumaan ja Jooseppi lensi kuin raketti latvaan tarrautuneena, paita hulmuten ulos housuista kuin ryssällä, lensi ja huusi — huusi ja lensi, ja rukoili armoa lentäessään, mutta kuusen latva vain huippasi jättiläiskaaressa yhä alemmas, yhä alemmas — päin palavaa Ryysyrantaa — armoa — armoa — maanpinta läheni — palava kotikurja läheni — hän erotti jo pikku Kurlin itkun — —nyt — — voi! koko maailma musteni hänen silmissään — —
* * * * *
Jooseppi heräsi omaan hytkinäänsä vaahto suussa, ruumis likomärkänä — karvalakki ja takki olivat luiskahtaneet lattialle, ja Vekku makasi niiden päällä uteliaasti ja surullisesti katsoen isäntäänsä silmiin, ihmetellen: miksi tämä yösydännä oli karjuen tarrannut häntä niskasta ja pudottanut lattialle?